keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Muiston pysymättömyydestä ja muistamisen mahdottomuudesta



Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava 2012, suomentanut Markku Päkkilä, 540 s.
(Alkuteos The Stranger’s Child 2011)

Livia Hekanaho kirjoittaa:

Viimeinkin on ilmestynyt ensimmäinen suomennos englantilaisen Alan Hollinghurstin tuotannosta. Hollinghurstin esittelyä myös suomalaiselle lukijakunnalle on kaivattu hartaasti ja pitkään, eikä Markku Päkkilän loistelias suomennos Vieraan lapsi petä odotuksia. Hollinghurst kirjoittaa omien sanojensa mukaan kävelyvauhtia, hitaasti ja viimeistellysti, joten nyt suomennettu Vieraan lapsi on vasta hänen viides romaaninsa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa The Swimming-Pool Library vuonna 1988 ja singahti sen myötä yhdeksi brittiläisen kaunokirjallisuuden ehdottomista kärkinimistä. The Line of Beauty -teos toi hänelle Booker-palkinnon, ja seuraajaa tälle usein Hollinghurstin pääteoksena pidetylle romaanille jouduttiin odottamaan aina vuoteen 2011 saakka. Tällöin ilmestyi The Stranger’s Child, jossa pintatasolla ratkaistaan ensimmäisessä maailmansodassa nuorena kuolleen runoilijan elämän ja tuotannon arvoitusta.

Vieraan lapsen ajallinen kaari on laaja: se koostuu viidestä jaksosta, joista kukin sijoittuu eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen jakso sijoittuu vuoteen 1913 ja viimeinen vuoteen 2008. Kuva patrioottisen runouden suureksi nimeksi julistetusta, joskin kirjailijana varsin toistaitoisesta Cecil Valancesta rakentuu monen näkökulmahenkilön kautta. Heistä osa on tavannut Cecilin, osa koettaa rekonstruoida kirjailijan elämästä biografian sääntöjen mukaista esitystä. Totuutta Cecilistä ei tavoiteta, mutta romaanin myötä rakentuu kuva brittiläisen yhteiskunnan muutoksesta ja erityisesti homomiesten elämänehtojen ja kulttuurin muutoksesta. Cambridgen opiskelijoiden hurmioituneesta pederastiasta kuljetaan 1960-luvun kaappihomouden vuosien kautta nykyhetkeen, jossa rekisteröityneen parisuhteen kunniallisen sataman saavuttaneet pariskunnat tekevät eroa kaikkeen omasta mielestään kunniattomaan. Hollinghurst on tunnettu juuri tästä: hän kirjoittaa brittiläisen homokulttuurin historiaa ja tarkastelee muuttuvaa yhteiskuntaa homomiesten kulttuurin lävitse. Myös romaanin nimi kytkee teoksen tähän suureen hankkeeseen, viittaahan se Alfred Lord Tennysonin runoon In Memoriam A.H.H., homokirjallisuuden keskiöön kuuluvaan elegiaan, joka on kirjoitettu kuolleen nuorukaisen muistoksi.

Teoksen juonta eteenpäin kuljettavat kirjailijaelämäkerran ja muistelmien kirjoittamisen hankkeet kertovat toivottomista yrityksistä tavoittaa ja kertoa totuus. Laajemmin teoksessa on kysymys muistamisen ongelmallisuudesta. Käy selväksi, että on mieletöntä tavoitella totuutta jonkun toisen elämästä ja ajatuksista, sillä omakin eletty elämä pakenee muistelijaa. Tuloksena on hätävalheita ja keksittyjä tarinoita, jotka korvaavat kiusalliset ja muistia pakenevat eletyt tapahtumat. Kuten muistelmansa kirjoittanut – tai pikemminkin sepittänyt – vanharouva Daphne itselleen myöntää, muistelmien kirjoittamisessa on haasteensa: ”Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.” (Vieraan lapsi s.472.)

Vieraan lapsessa kaikki juovat. Kaikki juovat liikaa: unohtaakseen, kaunistellakseen todellisuutta ja paetakseen elämän ahdistavuutta. Juomisen, itsepetoksen ja elämänvalheen kudosten keskellä elämäkerran kirjoittamisesta tulee yksi houkkamaisuuden ja valehtelun muoto. Totuuden kertomisen mahdottomuus kohoaa teemaksi, jota romaanissa työstetään monin eri äänin. Elegisen menneisyyden tavoittamattomuuden tutkistelun ohella tarjolla on satiiria, jossa sekä öykkäröivä yläluokka että pyrkyrimäinen keskiluokka läpivalaistaan sarkasmissa säästelemättä.

Itsekin kustantajien kanssa Hollinghurst-asioissa neuvotelleena ja kirjailijan tuotannosta kirjoittaneena olen törmännyt käytäntöön, jossa tuotannon suomentaminen halutaan aloittaa viimeisimmästä teoksesta eikä esimerkiksi klassikon aseman saavuttaneesta esikoisteoksesta. Monen kirjailijan kohdalla kannattaisi toimia toisin. Hollinghurstin suomentamisen olisin suonut alkavan aiemmista teoksista, jolloin Vieraan lapsi olisi paljastanut paremmin kiinnostavuutensa ja merkityksensä Hollinghurstin tuotannossa. Jäänmurtajana tätä hillittyä ja kirjalliseen maailmaan sijoittuvaa romaania paremmin toimisivat särmikkäämmät Hollinhurstin romaanit, kuten jo mainitsemani The Swimming-Pool Library (1988) tai The Line of Beauty (2004). Siitä, mitä Hollinghurst on ennen Vieraan lasta kirjoittanut, kerron esseessäni ”Kauneudesta, rakkaudesta ja muista rikoksista” Café Voltaire -sarjan teoksessa Imperiumin perilliset, Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta (2009). Nyt kun suomalaista lukijakuntaa hellitään suomennoksella, jossa Hollinghurstin kieli, tyyli ja sävyt tavoitetaan täydellisesti, yhä useampaa houkutellee myös kirjailijan varhaisempaan tuotantoon tutustuminen. Näin ainakin Hollinghurst-entusiastina toivon!

Livia Hekanaho on helsinkiläinen homokirjallisuuteen ja maskuliinisuuden kuvauksiin erikoistunut kirjallisuudentutkija, joka on viime vuosina julkaissut artikkeleita muun muassa Alan Hollinghurstin tuotannosta sekä suomeksi että englanniksi.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Café Voltaire -keskustelutilaisuus Rikhardinkadun kirjastossa

KIRJALLISUUSMATKA: "Café Voltaire - tutkimusmatkoja ranskalaiseen, saksalaiseen ja unkarilaiseen nykykirjallisuuteen" torstaina 28.2. klo 18 Rikhardinkadun kirjastossa.

Lotta Kähkönen, Hanna Meretoja ja Hannu Riikonen keskustelevat nykykirjallisuudesta ja Saksan, Ranskan ja Unkarin kirjallisuuksien suhteista. Vapaa pääsy, lämpimästi tervetuloa!

Lisätietoja: http://www.goethe.de/ins/fi/hel/ver/fi10580506v.htm

Kirjallisuusilta
to 28.2.2013, klo 18
Rikhardinkadun kirjasto, Rikhardinkatu 3, Helsinki
Tilaisuus on suomenkielinen.
Vapaa pääsy
puh. +358 44 7222704
alexandra.stang@helsinki.goethe.org

Tapahtumasarjan järjestävät:
Institut Francais, Goethe-Institut Finnland, Balassi-instituutti

maanantai 25. helmikuuta 2013

Jukka Mallinen ja Päivi Kosonen saavat Vuoden Kritiikki -palkinnon

Nuoren Voiman Liiton julkaisema Kritiikki-lehti jakaa toisen kerran Vuoden Kritiikki -palkintonsa maanantaina 25. helmikuuta 2013, kriitikko Jukka Kajavan syntymäpäivänä. Tänä vuonna palkinnon saajat ovat Café Voltaire -kirjasarjasta ja -blogista tuttuja.

Nuoren Voiman Liiton tiedotteesta:

Palkintoja jaetaan kaksi ja kumpikin niistä on suuruudeltaan 1000 euroa. Yksi palkinto jaetaan parhaasta vuonna 2012 Kritiikki-lehdessä tai Nuoressa Voimassa julkaistusta kirjakritiikistä. Toinen palkinto annetaan merkittävästä suomenkielisestä kirjallisuuskritiikistä, joka on julkaistu vuoden 2012 aikana jossain muussa mediassa.

Suomentaja ja Venäjän kulttuurin tuntija Jukka Mallinen palkitaan kritiikistä ”Mitä karhusta saa sanoa?”, joka on julkaistu Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -teemanumerossa (2–3/2012). Arvion kohteena on Susanna Niinivaaran ja Hanna Smithin teos Medvedevin Venäjä (Siltala 2011). Mallisen laaja, persoonallisesti kirjoitettu arvio kyseenalaistaa rohkeasti konsensus-ajattelua. Kirjoittajan Venäjä-asiantuntemus on omaa luokkaansa. Intohimoinen, kuvia kumartelematon kirjoitustyyli haastaa myös lukijan punnitsemaan omia näkemyksiään itäisestä naapuristamme.

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen palkitaan arviosta ”Itsestä huolehtimista kirjoittamalla ja lukemalla”, joka on julkaistu ajankohtaisiin historia-aiheisiin keskittyvällä Agricola-verkkosivustolla (22.8.2012). Kosonen käsittelee esseemäisessä arviossaan Senecan teosta Kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen, Basam Books 2011). Syvällisessä kritiikissä oppineisuus ja henkilökohtainen lähestymistapa yhdistyvät poikkeuksellisen nautittavalla tavalla. Kosonen ajankohtaistaa oivaltavasti antiikin ajattelua linkittämällä stoalaisen elämänotteen nykyisiin elämänhallinnan probleemeihin.

Vuoden Kritiikki -kunniamaininta myönnetään Kuvataideakatemian lehtori ja Helsingin yliopiston dosentti Martta Heikkilälle. Heikkilä on kartoittanut viime vuosina aktiivisesti kritiikin olemusta, tavoitteita ja tulevaisuutta tieteellisessä tutkimuksessaan, opetustyössään, kirjoituksissaan ja julkisissa esiintymisissään. Vuonna 2012 ilmestyi Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus), joka on ensimmäinen suomenkielinen johdatus aiheeseen.

Palkittavat kritiikit ovat luettavissa osoitteissa:
Jukka Mallinen: ”Mitä karhusta saa sanoa?”
http://www.nuorenvoimanliitto.fi/lehdet/nuori+voima/nv2-3mallinen/

Päivi Kosonen: ”Itsestä huolehtimista kirjoittamalla ja lukemalla”
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3223

Vuoden Kritiikki -palkinnon tuomariston muodostivat Nuori Voima ja Kritiikki -lehtien päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski sekä Nuoren Voiman toimitusneuvosto, johon kuuluvat runoilija Kaisa Ijäs, kirjailija Laura Lindstedt, vapaa tutkija ja toimittaja Aki Petteri Lehtinen, kriitikko Kyösti Niemelä, kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist, kirjailija-käsikirjoittaja Riikka Pelo, runoilija ja suomentaja Aki Salmela, taidehistorioitsija ja kriitikko Juha-Heikki Tihinen, runoilija ja kriitikko Sinikka Vuola sekä mediataiteilija ja -tutkija Kari Yli-Annala.

Kritiikki on vuonna 2009 Nuori Voima -lehden oheen perustettu, korkeatasoiseen kirjallisuuskritiikkiin keskittyvä ja puolivuosittain ilmestyvä kirjallisuusjulkaisu. Vuoden Kritiikki palkinto jaetaan vuosittain kahdelle kirjoittajalle, jotka edellisen vuoden aikana ovat onnistuneet erityisen hyvin avaamaan uusia näkymiä kirjalliseen kulttuuriin. Palkinnon tarkoituksena on vahvistaa suomalaisen kirjallisuuskritiikin kulttuurista elinvoimaisuutta.


Café Voltaire onnittelee lämpimästi palkittuja kriitikkoja!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Perinteistä Shakespearea rosoisin nukkehahmoin




Virpi Alanen kirjoittaa:

Turkulaisen nukketeatterin yhteenliittymä Aura of Puppets on koonnut alan rujonkauneinta ammattitaitoa yhteisproduktioon, Tehdas Teatterissa 15.2.2013 ensi-iltansa saaneeseen Shakespearen Myrskyyn. Pienellä taiteenalalla kyse on huomattavasta kulttuuriteosta. Jos aikuisille suunnattu nykynukketeatteri ei vielä ole tuttua, nyt on hyvä aika tutustua.

Shakespearen Myrsky (The Tempest, 1611) on ajattoman lumoava näytelmä, yhtaikaa riehakas ja melankolinen teos, joka johdattaa vallan ja vapauden perimmäisten kysymysten äärelle. Näytelmä on vuosisatain saatossa taipunut monenlaisiin näyttämötulkintoihin. Nukketeatteriohjaaja Merja Pöyhösen luotsaamana teos on sekoitus ihmis- ja nukkevartaloiden myllerrystä, joka tuo synkimmissä kohdissaan mieleen Géricault’n maalauksen Medusan lautta (1819), mutta joka myös ilakoi ylevyyden ja irvokkuuden, vakavuuden ja hupaisuuden yhdistelmillä.

Pöyhösen ohjauksessa rantakalliolla väräjävät ruohotupsutkin ovat ilmaisuvoimaisia, ja saaren asukki Caliban paikoin niin ylenpalttisen räyhäävän groteski, että yleisö saattaa unohtaa katselevansa pientä nukkea. Ja samalla ei hetkeksikään unohda: Heini Maarasen rosoiset nuket ovat näytelmän sielu. Niiden rosoisuuteen sekoittuu ripaus aistillista faunimaisuutta, satumaailman läsnäolon tuntua.

Caliban varastaakin huomion etenkin näytelmän alkupuolella. Nukkehahmossa on samanaikaisesti läsnä pelottava, vulgaari peto ja liikuttava, riehuva uhmaikäinen. Shakespearen Caliban on ristiriitainen, surullinenkin olento, joka nyt monen nukettajan ja monen samanaikaisen erilaisen puheäänen voimin toteutuu hienona toimintakokonaisuutena. Nukettajien hahmot ja äänet vyöryvät Caliban-nuken kautta ja sen ympärillä ihastuttavan mielipuolisesti.

Milanon syrjäytetyn herttuan, Prosperon, ympärille rakentuva tarina on nukketeatteritoteutuksessa selkeä, mutta Prosperon hahmo tuntuu visuaalisesti jäävän liiaksi yhden keinon varaan: niemennokasta merelle tähyilevän Prosperon dramaattinen sivuprofiili alkaa menettää tehoaan toistuessaan liian usein. Sitä vastoin lämmin naisääni Prosperon äänenä on kiinnostava ratkaisu, joka lisää hahmon sisällöllistä tulkinnallisuutta.

Pientä sukupuoliroolien uudelleentarkastelun potentiaalia on myös Prosperon tyttären Mirandan kuvaamisessa riuskaksi saarelaisneidoksi ja hänen rakastettunsa, Napolin kuninkaan pojan, prinssi Ferdinandin, kuvaaminen heiveröiseksi olennoksi, joka häviää tappelussa jopa kukkaselle. Mutta: kun on nähnyt nukketeatterin mahdin John/Eleanor -esityksessä (HOX Company & Tehdas Teatteri, 2011), Myrsky tuntuu ratkaisuissaan jokseenkin varovaiselta.

Valitettavasti esitys tuntui toisella puoliajalla hiukan väsähtävän. Kymmenen nukettajan ja lukuisien nukkejen samanaikainen liike ja runsas fyysinen läsnäolo näyttämöllä vaatisi herkeämätöntä valppautta ja tarkkuutta kaikkien taiteellisten ja teknisten alueiden osalta, mutta muutamassa kohdassa yhteistyön ote tuntui herpaantuvan hetkeksi ja tunnelma muuttui sekavaksi. Tästäkin huolimatta kokonaisuus on esteettisesti vangitseva ja johdattaa yleisönsä viehkeästi näytelmäklassikon maailmaan. Turkulainen nukketeatteri on taiteellisesti niin kunnianhimoista, että siltä on lupa odottaa vielä paljon.

Virpi Alanen: Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko, joka tarkastelee mielellään taiteenalojen kohtaamispaikkoja. Hän näki Myrsky-esityksen Tehdas Teatterissa 17.2.2013.


Kuvat: Tehdas Teatteri

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

MEMENTO MORI - NÄKÖALAA ELÄMISEEN

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Ljudmila Ulitskaja:
Iloiset hautajaiset.
Suomentanut Elina Kahla.
Siltala, 2012.
(Alkuteokset 1998, 1999.)


Memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Carpe diem. Tartu hetkeen. Tässä ikivanhassa kuolevaisuuden ja kaiken katoavaisuuden perinteessä kirjoittaa venäläinen Ljudmila Ulitskaja romaanissaan Iloiset hautajaiset. Perinteinen viisaus on tämä: kuolemisen muistaminen tuo elämiseemme viisautta. Kun ajattelemme elämistä myös kuolemisen näkökulmasta, ajattelemme elämää avarammin. Tämä on iloinen asia.

Tämä buddhalaishenkinen viisaus yhdistää Ljudmila Ulitskajan romaanin päähenkilöä Alikia ja Tolstoin klassikkoromaanin Ivan Iljitsin kuoleman päähenkilöä. Heille kuolema ei merkitsekään absoluuttista päätepistettä ja kaiken loppumista, vaan on luonnollinen etappi ikuisesti jatkuvassa elämän-kuoleman-elämän -syklissä. Mutta siinä missä Ivan Iljits taistelee itsensä kipeästi tähän totuuteen, Ulitskajan päähenkilö on oivaltanut tämän asian jo elämässään. Siksi hän on pidetty ihminen – ei siis mikään turhantärkeä cv-taiteilija, vaan elävän taiteen edustaja.

Romaanillaan Ulitskaja muistuttaa, että luonnon kiertokulku kuuluu elämään ja että sen hoitaminen on aina kuulunut naisille ja istuu hyvin venäläiseen kuolemisen traditioon. Tympeän yksinäinen ja kalvakka luterilainen kuolemisen ja hautaamisen perinne on siis valovuosien päässä Ulitskajan kuolemisen näyttömästä, jossa ihmiset kokoontuvat kuolevan ympärille ja jatkavat elämäänsä, itkevät ja nauravat.


Lempeän ihmettelevää todellisuuden kuvaa

Olen vaikuttunut Ljudimila Ulitskajan realismista, tyylistä joka ei taivu sentimentaaliseen maalailuun ja on kuitenkin valovuosien päässä kylmän hyytävästä, ulkokohtaisesta kuvaamistavasta.

Ulitskaja kuvaa todellisuutta realistisesti, ihmisen näkökulmasta ja ihmisen tasolta: myötätuntoisesti ja revittämättä. Kerronnan yleisilme on salliva, lempeän ihmettelevä. Mieleen tulevat suuret venäläiset prosaistit Tsehov ja Tolstoi, vaikkei Alik mikään Ivan Iljits olekaan:

”Sillä Alik teki kuolemaa. Jokin hidas halvaus kalvoi hänen lihaksistonsa viimeisiä jäänteitä. Hänen kätensä ja jalkansa lepäsivät velttoina ja olemattomina, ja koskettaessa ne eivät tuntuneet eläviltä eivätkä kuolleilta vaan olivat jotain siltä väliltä, kuin kovettuvaa kipsiä.” (Iloiset hautajaiset, 7.)

Mutta ei tässä Vanhalla Venäjällä olla. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 1991, loppukesään jolloin Neuvostoliitto oli romahtamassa. Keskiössä on kuolemaa tekevä venäläinen siirtolainen, kuvataitelija Alik. Hänen sänkynsä ympärille on kokoontunut maailma pienoiskoossa: eloisa ja meluisa joukko läheisiä, naisia, entisiä ja nykyisiä vaimoja, ihailijoita, hännystelijöitä, pappeja ja rabbeja. Romaanissa syödään ja juodaan – vettä ja votkaa; siinä naidaan ja kuollaan. Kuolevaa hoidetaan ja lääkitään, hierotaan ja voidellaan. Keskustelut koskevat ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja tietenkin Venäjän mennyttä ja tulevaa.


Naisten tarinat

Kuolevaa Alikia ympäröivät naiset ovat romaanin suola. Heidän värikkäät ja vaiherikkaat elämäntarinansa risteilevät valtavan ateljeehuoneiston helteisen nihkeissä sopukoissa. Kaikkitietävä kertoja piirtää heidän tarinoitaan läheltä, vuoroin nykypäivää vuoroin muistoja myötäeläen. Naiset ovat tulleet Neuvostoliitosta ja asettuneet kuka mistäkin syytä Yhdysvaltoihin, tutustuneet jossain vaiheessa Alikiin, sympaattiseen ja auttavaiseen hahmoon, jonka vaikutuspiiriin ovat halunneet siitä pitäen jäädä. Lukijalla on runsaasti tarttumakohtaa ja samastumispintaa.

Ulitskaja edustaa uudenlaista venäläistä naiskerrontaa. Hänen kerronnalliseksi esikuvakseen mainitaan aina Tsehov. Minusta Ulitskajassa on myös jonkinlaista toisenlaista tai uudenlaista keveyttä. Kun en tunne niin hyvin uutta venäläistä naiskirjallisuutta, tuli mieleen yhdysvaltalainen Siri Hustvedt. Ulitskaja on Hustvedtin tavoin visuaalinen kirjailija ja maalaa kirjoissaan näkökulmatekniikkaa käyttäen asetelmia, joiden keskiössä ovat elämisen ja kuolemisen nykyiset symbolit.

torstai 14. helmikuuta 2013

Arvio Ristiaallokoista Turun ylioppilaslehdessä

Marissa Mehrin arvio Café Voltairen Unkari-osasta julkaistiin Turun ylioppilaslehdessä 31.1.13. Tässä ote:

"Sisarteoksiaan ohuempi kirja on pieni ja paprikainen, mutta ennen kaikkea kunnianhimoinen. Ristiaallokoissa näyttää, että myös pienen kielialueen nykykirjallisuus ansaitsee tulla esitellyksi. Toivon, ettei teos jää Café Voltaire -sarjan viimeiseksi. On tärkeää, että tällainen tieteen yleistajuisen esittämisen perinne jatkuisi."

Samaa mekin toivomme!

Lue koko kritiikki: http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/arviot/kirjat/pieni-ja-paprikainen

tiistai 5. helmikuuta 2013

Kapinallinen diagnostikko



Kuvalähde: Kirjailijan arkisto.

Runoilija Lev Rubinštein palkittiin Moskovassa 700.000 ruplan arvoisella NOS-kirjallisuuspalkinnolla.

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Neuvostokirjallisuuden tympeää muotokieltä aikanaan vastustaneen moskovalaisen konseptualismin perustajiin kuulunut Lev Rubinštein ei ole tottunut menestykseen kotimaassaan.

Rubinštein (s. 1947) loi kokeellisen taiteensa metodit 1970-luvulla, jolloin hän ei voinut kuvitellakaan saavansa tekstejään julki. Kirjastonhoitajana hän keksi kirjoittaa kuulemaansa, lukemaansa, näkemäänsä tai kuvittelemaansa lyhyiksi teksteiksi kirjastokorteille. Näitä tekstejä ei ollut tarkoituskaan julkaista – käsintehdyistä korttipakoista vain tuli osa Rubinšteinin performanssia.

Moskovalaiset konseptualistit loivat venäläistä vastinetta Marcel Duchampin käsitetaiteelle ja Andy Warholin poptaiteelle. Jotkut heistä hyökkäsivät vihaisesti neuvostokielen ja neuvostojärjestelmän kimppuun, mutta Rubinštein kulki omaa tietään. Hänelle ongelmat olivat kielen rakenteessa ja runouden vakiintuneissa muodoissa. Siksi hän halusi kierrättää niitä arkipuheessa. Hän muun muassa räätälöi kadulla kuulemiaan repliikkejä nelipolviseen jambiin, venäläisen kirjallisuuden klassiseen mittaan.

Metodi alkoi muuttua ja monipuolistua, kun Rubinštein sai tekstejään julki 1980-luvun lopulla. Suomeksi häntä julkaistiin ensi kerran venäläisen avantgarderunouden antologiassa Päämäärä vie meitä ympyrää (1989). Nykyisin Rubinštein tunnetaan Venäjällä paitsi entisenä underground-runoilijana, myös esseistään ja kolumneistaan, joissa hän on ravistellut Medvedevin ja Putinin kulttuuripolitiikkaa sekä sen nuoleskelijoita ja syyttänyt Venäjää kulttuurihistoriallisesta muistinmenetyksestä.

Rubinštein on ollut aktiivisimpia kirjailijoita opposition riveissä ja oli toukokuussa 2012 organisoimassa niin kutsuttua kirjailijoiden lempeää marssia. Sen tarkoituksena oli tarkistaa, voiko venäläinen kirjailija kävellä rauhassa Moskovan keskustassa tulematta pidätetyksi. Taustalla olivat toukokuun 7. päivän tapahtumat – presidentti Putinin nimityspäivänä Moskovassa pidätettiin mellakoiden pelosta varotoimenpiteenä 120 ihmistä, heidän joukossaan runoilija Rubinštein.

Vuonna 2008 Rubinšteinilta ilmestyi fragmenttiromaani Duhi vremeni (Ajan hajusteet). Siinä hän kirjoitti venäläisestä älymystöstä – ja samalla itsestään: ”Hän ei ole oppositiossa eikä valtion apologeetti. Hän on sen tervejärkinen kriitikko ja ironinen kommentaattori. Hän on virallisesti tunnustettu riippumattoman näkökulman edustaja. Hän on diagnostikko.”

Rubinšteinin toistaiseksi viimeinen korttipakka Tässä olen minä (1995) näyttää kirjalliselta valokuvakansiolta, mutta on lopulta häikäisevä postmoderni leikki, joka yllättää, huijaa, lupaa ja lunastaa. Autenttisessa asussa Rubinšteinin tekstejä ei ole muilla kielillä juuri ilmestynyt, mutta kustantamo Nastamuumio otti vuonna 2010 tietoisen riskin ja julkaisi Rubinšteinin teoksen korttipakkana suomeksi.

Kirjallisuuspalkintoja Rubinštein ei ole juuri haalinut. Palkintojuryt eivät ole yleensä pystyneet määrittämään, pitäisikö hänen tekstinsä lukea runouteen, proosaan, näytelmiin vai esseistiikkaan. Tähän hän on kunnon avantgardistina pyrkinytkin – pakenemaan määritelmiä. Nyt moskovalainen Prohorov-säätiö on ansaitusti palkinnut Rubinšteinin työtä arvostetulla NOS (Nenä) -palkinnolla, jonka suuruus on 700.000 ruplaa. Palkinnon Rubinštein sai ennen kaikkea esseekokoelmastaan Znaki vnimanija (Varoitusmerkkejä), joka ilmestyi vuonna 2012.



Tässä olen minä. Nastamuumio 2010.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Gummeruksen Kaarlen palkinto suomentaja Outi Mennalle

Gummerus on jakanut Kaarlen palkinnot kirjailija Tuukka Hautalalle teoksesta Kansalliskirja ja suomentaja Outi Mennalle. Café Voltairea kiinnostaa erityisesti Mennan tunnustuspalkinto, jolla huomioidaan hänen suomennostyönsä pohjoismaisen kirjallisuuden parissa. Menna on suomentanut sellaisia merkittäviä nykykirjailijoita kuin Jo Nesbo, Camilla Läckberg, Erlend Loe, Johan Theorin, Mikael Niemi ja Kjell Ola Dahl. Onnea!

Gummeruksen tiedotteesta:

Outi Mennalle myönnettiin tunnustus hänen työstään kaunokirjallisuuden suomentajana. Palkinnolla Gummerus haluaa kiittää Mennan ansioita pohjoismaisen kaunokirjallisuuden suomentajana sekä samalla osoittaa arvostavansa suomentajien tekemää työtä. "Suomentajan ammattitaito on tehdä itsensä huomaamattomaksi, kirjoittaa suomenkielinen teksti niin kuin kirjailija olisi sen itse kirjoittanut, jos olisi osannut suomea. Outi Menna on erittäin huomaamaton suomentaja, suorastaan näkymätön: vain harvoin kustantaja saa käsiinsä yhtä viimeisteltyä tekstiä kuin Mennalta," perustelee Niko Aula, Gummeruksen suomennetun kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö valintaa.

Gummeruksen perustajan, Kaarle Jaakko Gummeruksen mukaan nimetty Kaarlen palkinto myönnetään ansiokkaasta kirjallisesta toiminnasta. Sitä on jaettu vuodesta 1970 ja se myönnettiin nyt 43. kerran.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Hirmuinen aavearmeija ratsastaa Normandiassa



Päivi Brink kirjoittaa:

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. (L’armée furieuse, 2011.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2012.

Mukavaa, että Gummerus on julkaissut uuden osan ranskalaisen Fred Vargasin komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. L’armée furieuse eli Hirmuinen armeija -nimellä romaani ilmestyi ranskaksi vuonna 2011. Normandialainen tapaus on ihan hyvä suomalainen nimi romaanille, sillä Adamsberg tosiaan lähtee Normandiaan ratkaisemaan eriskummallista tapausta, jossa yksi mies on kadonnut ja aaveiden kostonhimoinen armeija kulkee metsätiellä. Hirmuinen armeija tunnettiin jo keskiajalla. Aaveet sieppaavat mukaansa pahantekijöitä, joiden teot ovat jääneet rankaisematta. Joillakin henkilöillä on kyky nähdä aavearmeija ja nyt nuori nainen on nähnyt sen ajavan kauheasti mylvien pitkin metsätietä, mukanaan neljä kylän miestä. Yksi miehistä on jo kadonnut ja muut pelkäävät henkensä edestä.

Normandialainen tapaus on hyvä romaani vaikka tutustua ensi kertaa Adamsbergiin ja hänen erikoiseen murharyhmäänsä. Kollegoista yksi on alkoholisti, yhdellä on bulimia ja toisella uniapnea. Mutta niinpä vaan rikokset ratkeavat! Komisario Adamsbergin tutkimusmetodi on hyvin persoonallinen. Hän kuuntelee tarkkaan rikoksen ympärille kerääntyneitä ihmisiä, tallentaa kaiken jäsentämättä ”sumeaan mieleensä” ja tarkkailee kaikkea ”leväisellä katseellaan”. Ajan kuluessa jotkin sanonnat, hajut tai eleet alkavat kietoutua yhteen ja vaivata komisarion mieltä – kunnes hän saavuttaa kirkkauden hetken, jolloin kaikki selviää. Verrattuna aiempiin Adamsberg-dekkareihin Normandialaisessa tapauksessa on suorastaan aika perinteinen juoni ja selkeät ratkaisut.

Tässä romaanissa ratkaistaan toinenkin rikos, miljonäärin murhapoltto. Adamsberg alkaa heti epäillä uhrin perhettä rikoksesta, vaikka syylliseksi lavastetaan kovasti erästä pikku pyromaania. Rikas perhe rinnastuu normandialaiseen perheeseen, joka on hirmuisen armeijan rikosvyyhdin keskiössä. Perheväkivallan trauma ja toisaalta perheen keskinäinen tuki ovat tärkeässä osassa rikosta ratkaistaessa. Kumpikin rikos ratkeaa tavallaan, Adamsbergin pyöriteltyä niitä tarpeeksi mielessään.

Fred Vargas on yksi suosikkidekkaristejani persoonallisuutensa vuoksi. Hän ei mälläile väkivallalla vaan pohtii ihmisten välisiä suhteita ja niiden kummallisuuksia. Hän kuvaa hyvin todentuntuisesti, kuinka oudosti ja arvaamattomasti ihmiset reagoivat toisiinsa. Adamsberg inhoaa ilkeitä ihmisiä ja jäljittää heitä näennäisen pienienkin rikosten jälkeen heltymättömästi. Vargasin kieli on rikasta ja mielenkiintoista. Marja Luoma tekee hyvää työtä suomentaessaan Vargasin epätavallista sanankäyttöä. Tekee mieli mutustella sanoja ja naureskella niitä ääneen.

Lue täältä Suomen Dekkariseuran esittely Vargasista: http://www.dekkariseura.fi/jl_ukk08.html