torstai 12. toukokuuta 2011

Tartu hetkeen: Elämänmakuisia yösoittoja

Päivi Kosonen, kirjallisuustieteen dosentti ja brittiläistä nykykirjallisuutta esittelevän Imperiumin perilliset -kirjan toimittaja:

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 2011. (Englanninkielinen alkuteos: Nocturnes, 2009).

Japanilaissyntyisen brittikirjailijan Kazuo Ishiguron Yösoittoja -kokoelman viidessä novellissa kuvataan soittamisen ja musiikin maailmaa. Olennaista on kertominen yöllisellä nocturne-tyylillä. Jotkut tarinat tapahtuvat yöllä tai tapahtumasarja jää jostain muusta syystä kertojalle tai lukijalle hämärään. Joidenkin kertomusten pohjavire on öinen ja melankolinen tai ihmeellinen ja absurdi.

Ishiguron tarinoissa todellisen ja arkisen elämän illuusio vaikuttaa pitävältä. Kaiken voi kuvitella tapahtuvan tai tapahtuneen juuri niin: arkisesti, banaalin illuusiottomasti, ikään kuin oikeassa elämässä, jossa mikään ei ole koskaan varmaa. Ehkä tästä syystä Ishiguron tyyliä kuulee usein kuvattavan vähäeleiseksi.

Monissa kertomuksissa ollaan parisuhteiden parissa ja ihmetellään nuoren tai keski-ikään ehtineen miehen näkökulmasta ihmisten yhdessä elämisen rajoja ja mahdollisuuksia. Niin kuin he eivät voisi muutakaan.

Ja koska kertojat ovat itsekin keskellä kaikkea, vedenpitäviä loppuratkaisuja kertomuksista on turha odottaa. Lukijassa syntynyt odotus tai äkillinen varmuus haihtuu tarinan lopussa pois kertojan jäädessä ihmettelemään tapahtunutta – jo melkein keskellä jotakin uutta hämäryyttä, jonka voi helposti kuvitella imaisevan kertojan mukaansa. Suuria käännekohtia ei tapahdu. Silti kaikki muuttuu koko ajan. Muutokset tapahtuvat hitaasti, liukumalla ja virtaavasti.

”Iskelmähurmuri” kertoo Venetsiassa työskentelevästä puolalaissyntyisestä katusoittajasta, joka saa entiseltä iskelmätähdeltä ja äitinsä lempilaulajalta merkillisen keikkatarjouksen. Yöllinen gondoliserenadi ja kitarakeikka johtaa minäkertojan näkemään läheltä länsimaisen kuuluisuuden elämän kulisseihin. Mutta vaikka tapahtumien ja tarinoiden myötä jotain läntisen maailman glamourista haihtuukin, itäeurooppalainen kitaristi haluaa jäädä tähtisumuun ja pitää kiinni vanhan maailman suuruudesta.

Kertomuksessa nimeltään ”Come Rain or Come Shine” fiilistellään opiskeluaikojen vanhojen Broadway-kappaleiden tahdissa, kuten nimikappaleenkin, jossa ”sanat olivat sinänsä positiiviset, mutta tulkinta särki sydämen” (s. 46). Kertomus saattaa vuosien jälkeen yhteen kolme opiskelutoveria, Espanjassa asuvan sinkkumiehen ja lontoolaisen avioeron partaalla olevan pariskunnan, jotka absurdissa kertomuksessa etsivät turhaan yhteistä säveltä ja tahtia. Lukija jää miettimään riitasointujen syitä.

”Malvern Hills”-kertomuksessa ääneen pääsee nuori turhautunut lontoolainen muusikkomies, joka saa maaseudulta kesätöitä sisarensa ja tämän miehen kahvilasta. Uutta kappaletta säveltäessään hän tutustuu lähemmin sveitsiläiseen muusikkopariskuntaan, joka kertoo nykyään soittavansa Interlakenin hotelleissa päällään sveitsiläiset perinnevetimet: liivit, huivit, hatut. Lukija ei voi muuta kuin ihmetellä pariskunnan tarinaa ja sitä kautta elämää itseään. Niin uskottavaa ja todennäköistä ja samalla niin absurdia.

Nimikertomus ”Yösoittoja” kuvaa kahta kauneusleikkauspotilasta ylellisen klinikan toipilashotellissa Beverly Hillsissä. Toinen on ”Iskelmähurmurista” tuttu luksusvaimo, toinen onnenpotkua odottava ruma mutta lahjakas saksofonisti. Heitä ei siis yhdistä mikään muu kuin aika ja paikka sekä plastiikkakirurgiaan liittyvä uuden tulevaisuuden odotus. Yhdessä he kokevat absurdin yöretken, mutta sen jälkeisestä on mahdotonta sanoa mitään varmaa. Luksusrouva voi ehkä uusien kasvojensa ansiosta nousta vielä yhden askelman yhteiskunnan tikapuilla. Mutta mahtaako kasvoleikkaus riittää tuomaan uutta potkua nuoren miehen uraan ja ihmissuhteisiin?

Kokoelman viimeinen kertomus ”Sellisti” yhdistää kolmen muusikon tarinan, unkarilaisen tilaisuuttaan etsivän nuoren sellistimiehen ja hienostohotellissa asuvan amerikkalaisnaisen – ja heidän ihmeellistä tarinaansa kertovan venetsialaisen kahvilasaksofonistin tarinat. Aika kuluu ja tilaisuudet menevät elämässä nopeasti ohi.

3 kommenttia:

  1. Juuri olin ehtinyt miettiä, pitäisikö tutustua Ishiguroon Yösoittojen kautta. :) Sanat absurdi ja hämärä kuulostavat siltä, että varmaankin kannattaa.
    Ina

    VastaaPoista
  2. Yösoittoja on jollain tavalla uudenlaista Ishiguroa, tyylillisesti kevyempää, niin kuin Ishiguro lähestyisi Paul Austeria, ja joku syvä totisuus olisi jäänyt taakse.

    Ishiguron hienoin on minun mielestäni "Me orvot", mutta tämä on todellakin subjektiivinen kanta, koska kirja käsittelee minua itseäni koskettavalla tavalla todellisuuden näkemistä ja kokemista. Toiseksi eniten pidän englantilaisen hovimestarin itsepetoksesta kertovasta kirjasta "Pitkän päivän ilta" ja kolmanneksi tulee "Menneen maailman maalari!

    VastaaPoista
  3. Imperiumin perillisissä on muuten Laura Karttusen essee Ishigurosta. Luen itse juuri viimeisiä sivuja Me orvot -romaanista ja nostalgiasta Ishiguro kirjoittaa hienosti huonosti englantia puhuvan japanilaisen henkilön suulla: "Very important. Nostalgic. When we nostalgic, we remember. A world better than this world we discover when we grow up. We remember and wish good world come back again."

    VastaaPoista