lauantai 28. toukokuuta 2011

Pietarin runoilijaryhmät

Päivi Brink kirjoittaa:

Lueskelin viime talvena ilmestynyttä Parnassoa 5/2010, jossa teemana oli ”Pietarin kirjallisuus nyt”. Jarmo Papinniemi aloittaa artikkelinsa ”Iloiset rännit” hyvällä tiivistyksellä: ”Pietarilainen kirjallisuus hakee suuntaa, odottaa yhdistävää hahmoa. Proosan keskus on Moskovassa, lyriikan kukoistuskausi takanapäin. Mutta Pietarissa osataan silti venäjää paremmin kuin missään muualla.”

Papinniemi tapasi parin runoryhmän edustajia, ja pitääkin pietarilaisille runoilijoille leimallisena hakeutumisena ryhmiin, joissa luetaan ja kommentoidaan runoja. Hän haastattelee Uusi Tavarasäilytys -ryhmän runoilijoita Igor Bulatovskia ja Valeri Šubinskia:

”Ei runous pelkkää kieltä kuitenkaan ole”, hän [Bulatovski] tarkentaa. ”Runouden kautta kuvailen suhdettani elämään. Runous ei ole vain sanoja, joiden avulla kudon kankaan, vaan suhteita erilaisiin ihmisiin.”
”Tuo on tärkeää”, Valeri Šubinski täydentää. ”On postmodernisteja, joille sanat ovat vain leikkiä, mutta me edustamme runoutta, jossa sanalla on aina yhteys johonkin.”
”Kyse on tempun ja magian erosta. Me emme yritä temppuilla kielellä”, Bulatovski sanoo.

Papinniemi tapasi myös Limbus Press -kustantamon kustantajan Vadim Leventalin, joka kertoo kiinnostavasti lukijoiden mieltymyksistä:
”Leventalin mukaan lukijat haluavat nyt selkeitä, yksinkertaisia tarinoita. Ei sellaisia, joissa pitää osallistua kirjailijan suunnittelemiin leikkeihin ja ratkoa kielellis-rakenteellisia arvoituksia. ”Sitä ei massalukija halua.””

Onpa mielenkiintoista, että Venäjällä kokeellisuutta pidetään nyt jotenkin teennäisenä ja turhana, pinnallisena leikittelynä, eikä yhtenä keinona tavoittaa toiset ihmiset. En tunne venäläistä runoa lainkaan, mutta jutusta ymmärsin, että 90-luvulla siellä olisi ollut kokeellisen runon aika, joten ehkä tämä on vain vastareaktiota siihen. Olisi kyllä mahtavaa päästä kärpäsenä katossa seuraamaan noita runoryhmiä, jotka kokoontuvat aina yhden runoilijan kotona ja lukevat runoja ja keskustelevat teetä hörppien. Kun vielä ymmärtäisi kieltä, ilta olisi hyvin viihdyttävä.

5 kommenttia:

  1. Hei,
    onpa hauskaa, että vuoden takaisen Pietarin-visiittimme hedelmille löytyy vielä lukijoita!

    Kyseessähän oli kuuden kulttuuirlehden yhteinen hanke: Parnasso, Tanssi, Teatteri, Filmihullu, Rondo ja Taide kävivät matkalla yhdessä, ja jokainen julkaisi syksyllä Pietarin taide-elämää käsittelevän teemanumeron.

    Kaikkien lehtien Pietari-jutut on julkaistu verkossa osoitteessa www.taidelehdetpietarissa.fi. Kannattaa käydä katsomassa, jos aihe yhtään kiinnostaa!

    VastaaPoista
  2. Runous on aina kiihdyttävää. Sallinette massalukijan esittää tässä ajatuksen, joka heräsi tuosta Pietarin runoilijaryhmä -postauksesta.

    Kyllä taitaa olla niin, että lukijat Suomessakin - ne harvat runouden massalukijat - kaipaavat selkeitä, yksinkertaisia tarinoita, ei sellaisia joissa hiki päässä pitää osallistua kaikekenlaiseen ja "ratkoa kiellis-rakenteellisia arvoituksia".
    Vanhat tädit lukevat silmät pullollaan vahoja perinteisiä runoja ja yrittelevät uuttakin, sydänoireiden uhallakin.

    Uudempi runous Suomessa saisi niiden 100 nykylukijan lisäksi ainakin toisen mokoman lisää, jos olisi vähemmän kokeilevaa ja tosiaankin kertoisi pieniä, selkeitä tarinoita elävästä elämästä. Venäläisten tapaan rakkaat runoilijamme voisivat olla ajan hermolla ja jättää vähemmälle tuon ylettömän kokeellisuuden. Sanottava ei saisi kätkeytyä niin tyystin, että lukija tulee vihaiseksi. Tai jos sanottavaa ei olekaan...

    Ei kieli voi kokonaan hävitä. Massalukija kaipaa uusia, raikkaita tuulia!

    VastaaPoista
  3. Päivi Brink kirjoittaa:
    Tuo taidelehtien yhteisprojektin sivusto on todella kiinnostava! Luin sieltä Otso Kantokorven Taide-lehdessä julkaistun artikkelin ”Pietarilaisen taiteen löytämisen vaikeudesta”, joka sopisi vaikka matkaoppaaksi Pietarin taidegallerioihin.

    Kantokorpi tiivistää:
    ”Väliin alkaa tuntua siltä, että entisen itäblokin alueelta tulevat taiteilijat pelaavat tai yrittävät koko ajan pelata erityisellä Neuvostoliiton pitkät varjot -kortilla, tajuamatta sitä, että taiteen todellinen vihollinen on vaihtunut jo aikoja sitten.

    http://www.taidelehdetpietarissa.fi/pietarilaisen-taiteen-loytamisen-vaikeudesta

    VastaaPoista
  4. Olen iloinen, että juuri Uusi tavarasäilytys -ryhmän runoilijat Valeri Šubinski ja Igor Bulatovski pääsivät niin näyttävästi esille Parnasson Pietari-numerossa. He edustavat pietarilaisittain tärkeää traditiota eivätkä suinkaan enää "kalua neuvostoruumista", jota Kantokorpi aiheesta vieroksuu. Mutta olisi väärin sanoa, että historiallisesta avantgardesta ammentavan Bulatovskin runot olisivat kokeellisuudelle vieraitakaan:

    Mitä musaa se oikein on?
    Se joka aina soi.
    Siis mitä musaa se oikein on?
    Se ta-tta-ra-tta-tta-ttoi.

    tai

    Älä pidä pölyä parrasta,
    pärisköön nyt vähäsen.
    Läpivedon huulilla
    vihellelköön nuotilleen.

    Myös Tulessa&Savussa ilmestyi Bulatovskin runoja suomeksi: Tuli&Savu 3/2009.

    On totta että venäläisessä runoudessa postmoderni kokeellisuus korostui 1990-luvulla. Pietarista esimerkiksi hurja polyfonosemantikko Aleksandr Gornon vieraili tuolloin muutamaan otteeseen myös Suomessa - siinä on runoilija jonka tekstien suomentaminen on mahdotonta.

    Sekasortoinen ja kurja 1990-luku oli Venäjän kirjallisuudessa nimenomaan proosan aikaa, ja runouden uusi tuleminen tapahtui sitten 2000-luvun koittaessa, kun nuoret ryhmät ja ismit tulivat esiin klubeilla ja kahviloissa. Mutta tästä saamme lukea sitten enemmän Café Voltairen seuraavassa niteessä, joka käsittelee venäläisen nykykirjallisuuden ilmiöitä...

    VastaaPoista
  5. Kiitos näistä kommenteista, hauskoja nuo runot, hienosti käännetty myös. Café Voltaire -sarjan Venäjä-osa ilmestyy ensi syksynä ja sen toimittavat Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen.

    VastaaPoista